Mitä opittavaa suomalaisella opettajalla olisi pariisilaiselta tarjoilijalta?

 Mitä opittavaa suomalaisella opettajalla olisi pariisilaiselta tarjoilijalta?

Opettajat ovat sivistyksen pelottomia puolustajia. Miksi he silti kokevat, ettei heidän ääntään kuulla, kysyy opettajankouluttaja Katariina Stenberg.

Pariisissa minua ihastuttaa aina tarjoilijoiden ylpeys omaa työtään kohtaan. Se rakentuu liikkeiden, sanojen ja toiminnan koreografiassa, jossa asiakas ei aina ole oikeassa eikä pääroolissa.

Iltasanomissa (IS 31.8.2021) opettajat listasivat, mikä meni pieleen suomalaisessa peruskoulussa. Asiat eivät olleet uusia: inkluusion epäonnistuminen, resurssien väheneminen ja työnkuvan pirstaleisuus. Erityisesti huomioni kiinnittyi kahteen kohtaan: opettajien äänen kuulumattomuus ja hankehumpan järjettömyys.

Opettajat kokevat, että heidän asiantuntijuuttaan ei hyödynnetä ja ”visioitaan myyvät yritykset, konsultit ja arkkitehdit ovat vääriä tahoja päättämään koulujen toiminnasta.”

Pariisilainen tarjoilija voisi tässä kohtaa kysyä opettajilta: ”Missä teidän ammattiylpeytenne on, onhan työ korkean tason professio? Miksi annatte luvan kävellä ylitsenne?”

Sen sijaan, että opettajilla olisi vahva, autonominen ääni oman työnsä kehittäjinä ja itsestään selvinä asiantuntijoina, peruskoulu on tulvillaan ulkoapäin tulevaa ohjausta, ja opettajat joutuvat toimimaan pikemminkin oman työnsä reagoijina ulkoisten äänien ristipaineissa.

Ammattiylpeyden perusta luodaan opettajankoulutuksessa

Jos ammattiylpeyttä tarkastellaan opettajan ammatin arvostuksen kautta, ei se ole mihinkään kadonnut. Suomessa opettajien työtä arvostetaan edelleen ja myös opettajat itse arvostavat ammattiaan.

Mutta miksi he kokevat, ettei heidän ääntään kuulla?

Ehkä opettajien tulisi huutaa kovempaa yhteiskunnan eri tahoille: ”Hoitakaa te tonttinne, me kyllä hoidamme omamme”. Heillä on oikeus vaalia paikkaansa sivistyksen pelottomina puolustajina.

Opettajilla tulisi olla rauha keskittyä tehtävistä kauneimpaan: oppilaiden eheän sivistyksellisen perustan tukemiseen ‒ kasvamaan saattamiseen, kuten suomalainen kasvatustieteilijä Juho August Hollo sanoisi. Sen he osaavat ja ovat parhaita opetussuunnitelman tulkitsijoita.

Opettajan ammattiylpeyteen kuuluu ennen kaikkea kyky ajatella ja ilmaista itseään itsenäisesti ja rohkeasti. Se on sivistystä kantilaisessa merkityksessä: Sapere aude – Uskalla tietää.

Sivistys itsenäisenä ajatteluna ja itseilmaisuna tuo mukanaan intellektuaalisten hyveiden kutsun: uteliaisuuden, ennakkoluulottomuuden, älyllisen tarkkaavaisuuden, kurinalaisuuden, rohkeuden ja rehellisyyden.

Tässä vastuu siirtyy opettajankoulutukselle. Opettajankouluttajana väitän, että näitä hyveitä viljelemällä ja vaalimalla tulevat opettajat saisivat työkaluja tutkia ja ymmärtää koulutodellisuuden kompleksisia rakenteita ja konteksteja, valmiuden kasvaa oman kenttänsä autonomisiksi toimijoiksi, rohkeiksi ajattelijoiksi ja ajatusten ilmaisijoiksi sekä omasta professionaalisuudestaan ylpeiksi ammattilaisiksi.

Koulutodellisuuden ymmärtäminen ja ajattelun kehittyminen mahdollistavat kyvyn nähdä selkeämmin, seisoa vakaana koulutuspoliittisten myrskyjen äärellä ja toimia viisaasti hankehumppien ja pikaliimojen paineessa.

Kuinka tunnistaa omia uskomuksiaan?

Hieman problemaattiseksi asian tekee se, että opettajaksi opiskelevilla on tuhansien tuntien apprenticeship of observation eli he ovat elämässään saaneet seurata monenlaisten opettajien työskentelyä ja tiedämme, että eletyt kokemukset ja niiden myötä syntyneet uskomukset ovat resistenttejä muutokselle.

Nämä uskomukset toimivat suodattimina, joiden kautta opiskelija arvioi kokemuksiaan opettajankoulutuksen eri kursseista; mitä hän ottaa opettajuutensa, mitä jättää, usein tiedostamattomasti.

Helposti valikoituvat ne kokemukset, jotka vahvistavat jo olemassa olevia uskomuksia.

Tämä voi osaltaan selittää monen opiskelijan praktisen orientaation opiskelussaan: käsitykset opettajan työstä näyttäytyvät kokemusten myötä hyvin käytännöllisinä ja opettajankoulutukseen tullaan helposti hakemaan didaktisia työkalupakkeja oman ajattelun harjoittamisen ja koettelemisen tieteen kanssa sijaan. Yleinen metodikeskeisyys, kuten tekniset sovellukset, joilla oppimisesta tehdään helppoa ja hauskaa, ruokkii tätä.

Valo tulisi suunnata voimakkaammin opiskelijoiden uskomusten tutkimiseen ja kriittisen reflektion opettamiseen: Miksi ajattelen näin?

Jos ydinuskomukset eivät ole tietoisen reflektion kohteena, vaarana on se, että niiden päälle rakentuu erilaisten pintauskomusten joukko ja opettajaksi opiskelevan uskomusjärjestelmä muodostuu pirstaleiseksi mosaiikiksi sen sijaan, että se rakentuisi huolellisesti tutkituille ydinuskomuksille, joita voidaan tarvittaessa muuttaa uusien kokemusten myötä.

Palveleeko opettajankoulutus älyllisten hyveiden kehittymistä, ajattelun rohkeaa koettelua tieteen kanssa dialogissa ja uskomusten kriittistä reflektointia?

Kykeneekö opettajankoulutus tarjoamaan sitä vastusta, jolla opiskelijat lämpimästi ohjattaisiin gadamerilaisittain hermeneuttisten kokemusten äärelle? Kokemuksiin, joissa oma horisontti uskomuksineen ei enää palvele pakottaen katsomaan laajemmin ja syvemmin.

Näihin kysymyksiin kyllä-vastaus avaisi tien ammattiylpeyden kehittymiselle ja ranskalaiselle tarjoilijalle mahdollisuuden sanoa: Brillant!

Kirjoittaja osallistui Kvs-säätiön Sivistystilatyöpajoihin, joissa koostetaan jaettua ymmärrystä sivistyksen juurista ja tulevaisuudesta. Hanketta rahoittaa Sitra/Sivistys+.

Lue seuraavaksi:

Sivistystila antaa kanavan yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseksi – projektipäällikkö Nina Hjelt kertoo hankkeesta

Sivistystehtävä on kaikkien yhteinen, mutta ei yksin kenenkään

 

Kirjoittajat

Katariina Stenberg

Katariina Stenberg
yliopistonlehtori, Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta