Arvet kertovat elämästä miehityksen alla

Ihon haavojen parantuminen on helppoa. Mutta kuinka mielen haavat parannetaan, kysyy Palestiinassa valokuvausta opettava Anna Tervahartiala.


"Palestiinan-hankematkalla halusin ymmärtää konfliktin seurauksia uhrilukuja syvemmin ja lähestyä miehityksen näkymättömiä vaikutuksia. Valokuvaprojektini kulkee työnimellä Trauma", Anna Tervahartiala kertoo.

31.03.2016

Kansanvalistusseuran mediakoulutushankkeen kouluttajat raportoivat Palestiinasta sanoin, kuvin ja videoin.

Trauma on haava. Se on ulkoisen voiman synnyttämä kudosvaurio tai voimakkaan kokemuksen aiheuttama vamma. Vaikka trauma saattaa vaarantaa hengen tai fyysisen terveyden, siitä voi parantua. Harva trauma kuitenkaan umpeutuu ilman arpea.

Kolme viime viikkoa Palestiinan Länsirannalla ovat osoittaneet, kuinka hoitamattomat haavat periytyvät sukupolvelta toiselle. Viikot ovat myös osoittaneet, kuinka ihmisen luontainen tahto elää aloittaa parantumisprosessin kerta toisensa jälkeen heti, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Anna Tervahartiala

  • on 26-vuotias valokuvajournalismin opiskelija Tampereen yliopistosta
  • opettaa Palestiinassa valokuvausta.
  • "Haluaisin edesauttaa sitä, että palestiinalaiset saisivat äänensä mediakynnysten yli ja voisivat itse luoda kuvan itsestään. Nykyään kuva luodaan yleensä ulkopuolisessa mediassa".

PALESTIINALAISTEN AHDINKO NOUSEE uutisotsikoihin Suomessa harvoin. Kärjistäen näin käy yksinomaan silloin, kun miehittäjävaltio Israelin edustaja tai joku konfliktin ulkopuolinen saa surmansa. Viimeksi näin kävi kolmisen viikkoa sitten, kun yhdysvaltalainen turisti puukotettiin Tel Avivissa.

Vaikka konflikti ei ole uutisotsikoissa, se ei tarkoita, että paikan päällä olisi rauha. Betlehemissä sijaitsevassa Aidan pakolaisleirissä kohtaamani nainen totesi: ”Oli levottomuuksia tai ei, miehitys on aina mielessämme.”

Fyysisen trauman tai haavan parantuminen on fysiologinen prosessi, joka on jaettavissa kolmeen vaiheeseen.

Ensimmäinen, tulehdusvaihe, suojelee kehoa lisävaurioilta ja puhdistaa haava-aluetta kuolleista soluista. Sen tunnusmerkkejä ovat kipu, punotus ja turvotus.

Niin kutsuttu uudelleenmuodostumisvaihe alkaa noin 36 tunnin jälkeen haavan syntymisestä. Sen aikana keho valmistaa uutta kudosta, ja haavan reuna-alueet alkavat lähentyä toisiaan.

Parantumisen viimeinen vaihe, kypsymisvaihe, alkaa noin kolmen viikon kuluttua haavan synnystä ja saattaa kestää kuukausia, jopa vuosia. Ihon pinta umpeutuu, mutta ihon uusiutumisesta huolimatta arpi ei koskaan saavuta terveen ihon vetolujuutta.

Palestiinan-matkalla olen keskustellut fyysisistä haavoista ja arvista kolmesti. Aivan kuten pesuainemainoksessa todettiin tahroista, arvet kertovat elämästä.

Vain kerran keskustelu on kuitenkin johtanut yhteisiin nauruihin siitä, kuinka lapsena sattuu ja tapahtuu. Kahta muuta kertaa vastausta on seurannut painostava hiljaisuus. Näinä kertoina arvet ovat tulleet luodeista.

Arpia kantavat ihmiset ovat kertoneet tarinansa ilman sankaruutta. Haava on tullut, se on umpeutunut ja parantunut. Elämä on jatkunut. Vaihtoehtoja ei ole ollut.

IHON PARANTUMINEN ON HELPPO YMMÄRTÄÄ. Siitä on helppo piirtää havainnekuvia ja sitä on helppo seurata sekä tarkkailla.

Mutta kuinka mieli korjaa miehityksen haavat, jos korjaa ollenkaan? Miten miehitys rikkoo ja vaurioittaa silloin, kun mitään fyysistä vauriota ei tapahdu? Millaisia ovat ne arvet, joista jälki iholla ei muistuta?

On arvioitu, että jopa 40 prosenttia Länsirannalla ja Gazan kaistaleella elävistä palestiinalaisista kärsii masennusoireista. Pelastakaa lapset -järjestön tutkimusten mukaan viimeisimmän Gazan sodan jälkeen sodassa pahiten tuhoutuneilla alueilla asuvista lapsista jopa 75 prosenttia kärsi yökastelusta, 70 prosenttia näki toistuvia painajaisia ja  vielä useampi pelkäsi uuden sodan syttyvän.

Kun valokuvasin nuoria Aidan pakolaisleirin kulttuurikeskuksessa, keskustelin heidän kanssaan heidän arjestaan, leikeistään, unelmistaan ja peloistaan. Vaikka lasten kokemukset ja kertomukset olivat erilaisia, kaikki toivoivat näkevänsä tulevaisuuden, jossa he olisivat vapaita.

Vapaita pelosta.

AMIR_800px_1

Amir, 12: ”Miehitys on vienyt ystäviäni ja serkkuni. Kasvaessani isoksi toivon olevani lääkäri, jotta voisin auttaa niitä, jotka haavoittuvat miehityksen takia.”

Ihab, 11: ”Olen aina asunut Aidan pakolaisleirillä, mutta isovanhempani ovat kylästä, joka on nykyisen Israelin puolella. Tahtoisin olla maanviljelijä kuten isoisäni. Se ei kuitenkaan täällä leirissä ole mahdollista. Elämä ei ole helppoa, koska täällä on ammuskelua, kyynelkaasua ja sotilaat tulevat koteihimme. Kun leikimme, emme koskaan tiedä, milloin meidän on paettava.”

BETUL_800px_1

Betul, 11: ”Elämä Aidassa ei ole yksinkertaista. Täällä on sotilaita, kyynelkaasua, miehitys ja muuri. Kun tunnen hengittäväni kyynelkaasua, pelkään kuolevani. Joskus olen vihainen, sillä en ymmärrä miehityksen syitä. Joskus leikimme miehitystä siten, että lapset jakautuvat kahteen joukkueeseen; Israeliin ja Palestiinaan. Unelmoin ja toivon rauhaa.”

ANAS_800px_1

Anas, 12: ”Elämä Aidan leirissä on hyvää ja huonoa samanaikaisesti. Kun kuulen levottomuuksista ja haistan kyynelkaasun, ajattelen, että joku menettää henkensä. En kuitenkaan sanoisi pelkääväni. Kerran näin painajaisen. Olin unessani läheisellä hautausmaalla, kun sotilas tuli ja pidätti minut. Miehityksestä huolimatta meidän palestiinalaisten on työskenneltävä yhdessä, jotta voimme rakentaa kodin, jossa elää.”

SHAHAD_800px_1

Shahad, 11: ”Tulen Aidan kulttuurikeskukseen usein soittamaan qanun-soitinta. Musiikki saa minut keskittymään ja rauhoittumaan. Toivoisin, että elämämme olisi toisenlaista. Joskus näen painajaisia, joissa sotilaat tulevat ja vievät minut pois. Pelkään, että uneni toteutuu. Miehityksestä ja miehityksen aiheuttamista menetyksistä puhuminen tekee minut surulliseksi.”

Yusef, 10. "En osallistu kivien heittelyyn tai yhteenottoihin, sillä olen liian nuori siihen. Totta kai pelkään, että sotilaat vievät veljeni pois ja olen nähnyt siitä painajaista. Joskus pelkäämme puhua miehityksestä, sillä pelkäämme vakoojia ja pelkäämme joutuvamme ongelmiin. Kasvaessani aikuiseksi toivon olevani insinööri. Tahtoisin rakentaa taloja".

Yusef, 10: ”En osallistu kivien heittelyyn enkä yhteenottoihin, sillä olen liian nuori siihen. Pelkään, että sotilaat vievät veljeni pois, ja olen nähnyt siitä painajaista. Joskus arastelemme puhua miehityksestä, sillä pelkäämme vakoojia ja pelkäämme joutuvamme ongelmiin. Aikuisena toivon olevani insinööri. Tahtoisin rakentaa taloja.”

Teksti: Anna Tervahartiala
Kuvat: Anna Tervahartiala, Karoliina Knuuti

Viikoittaisessa Kahden kansan välissä -blogissa seurataan Kansanvalistusseuran mediakoulutushanketta Palestiinassa huhtikuun loppuun saakka.

Aiemmin Soulissa:

Avainsanat: , , , , , , ,