Syyttömänä syyllisyyden vallassa

Matalan profiilin pitäminen rehellisestä ja kunniallisesta toiminnasta vetää matalaksi myös mielen, kirjoittaa medialukutaitohankkeen vapaaehtoinen Mikko Toiviainen.


Palestiinalaiset ovat ehkä tottuneet siihen, että eurooppalaiset peittelevät ystävyyttään heihin. Mutta kuuluuko sellaiseen tottua, pohtii kaksi kertaa alueella kouluttanut Mikko Toiviainen. Kuva: Karoliina Knuuti

12.12.2019 Mikko Toiviainen

Oletko koskaan lapsena näpistänyt mitään? Jos olet, ehkä tunnistat ne ajatukset, jotka rikosta siivittäneen adrenaliinin laskettua seuraavat.

Mitä olen mennyt tekemään? Jäänkö kiinni? Koska ja miten minua rangaistaan?

Mikko Toiviainen

  • on 40-vuotias videotuottaja ja mediakouluttaja.
  • opettaa Palestiinassa medialukutaitoa.
  • Mitä mielessä? ”Kurssimme opiskelijoiden julkaisuun piti tulla juttu kasvisproteiineista, mutta se jäi lopulta tekemättä. Sääli, sillä niin taivaallisia kuin palestiinalaiset falafelit ovatkin, kasvissyöjän ruokavalio koostuu pääosin lisukkeista. Sen ei tosin pitäisi yllättää, kun ajattelee, että Betlehem (Bayt lahm) tarkoittaa arabian kielellä 'lihan taloa'."

Tällaisten tunteiden vallassa lienee ollut ainakin lapsuudenystäväni, joka kotimatkalla heitti tavaratalosta pihistämänsä nukkesotilaan ojaan ymmärrettyään, ettei voi sitä kotiinkaan viedä.

Mutta todisteiden hävittäminen ei saa sisällä myllertävää kauhua laantumaan: viluttaa ja tärisyttää kuin hypotermiassa, ruokahalu katoaa ja keskustelusta tulee hajamielistä ja poissaolevaa. Päivät kuluvat eikä perästä kuulu, mutta mieli ei lakkaa palaamasta rikospaikalle.

Nähtiinkö minut? Oliko kameroita?

Loppuvuoden kaksi visiittiä Israeliin ovat aikaansaaneet tismalleen saman tunteen sillä erotuksella, että en ole enää lapsi enkä ole myöskään näpistänyt mitään. En kerta kaikkiaan ole tehnyt mitään laittomaan tai moraalittomaan viittaavaakaan.

Olen ollut tekemässä samoja asioita, joita teen Suomessakin ja joita täällä katsotaan niin hyvällä, että kirjoitan niistä CV:ssänikin. Olen ollut opettamassa medialukutaitoa ja audiovisuaalista journalismia.

“Rikokseni” on, että opetukseni on tapahtunut Israelin näkökulmasta väärällä puolen erotusmuuria. Ja rangaistukseni – se on tämän blogikirjoituksen aihe itsessään.

VAINOHARHAISUUS ALKAA JO PÄIVIÄ ENNEN Tel Avivin lentoa epämiellyttävänä kutinana. Edessä odottavat maahantulokuulustelut jännittävät, ja ne voivat yllättää jo lähtömaan turvatarkastuksessa.

Valehdella ei saa, mutta kaikkea ei kannata kertoakaan. Se, ettei voi kertoilla vapautuneesti toiminnasta, johon suhtautuu intohimolla, vetää mielen matalaksi. Pelko “koppiin” kuumotettavaksi ja itketettäväksi joutumisesta saa jalat tärisemään.

Fyysistä turvallisuusuhkaa ei kaltaisellani vierailijalla toki ole, mutta ajatus selliyöstä ja käännytetyksi tulemisesta siksi, että haluaa kantaa kortensa sivistyksen ja kansalaistaitojen eteen, tuntuu… no, epäoikeudenmukaiselta.

Toistaiseksi olen päässyt kuulustelujen läpi sutjakkaasti. Perillä Bethlehemissä tunne siitä, että niskaani hengitetään, alkaa helpottaa. Siellä tapaan tuttujani, palestiinalaisia kollegoita, joiden kanssa olen ystävystynytkin.

Juuri tähän ystävyyteen Israelin harjoittama urkinta ja kontrolli iskee pahimman särön. Voinko hyväksyä heidän kaveripyyntönsä Facebookissa? Uskallanko olla heihin yhteydessä vierailuni jälkeenkin?

Erään kollegan kanssa meistä on tullut erityisen läheisiä: olen vieraillut hänen kodissaan, tavannut hänen perheensä ja pitänyt sylissä hänen lastaan. Olemme tehneet töitä yhdessä, nauraneet, murehtineet ja halanneet.

Miten muotoilen suhteemme, kun checkpointilla varusmiespalvelustaan suorittava nuorukainen kysyy käsi rynnäkkökiväärillä, miksi istun hänen autossaan? Miltä ystävästäni tuntuu, kun hänen läsnäollessaan annan vainoharhalle vallan ja hävitän ystävyytemme todisteet kuin tavaratalosta varastetun nukkesotilaan?

Paatunut ajattelisi, että varovaisuus on perusteltua. Paatunut ajattelisi, että paikalliset ovat tottuneet siihen, että eurooppalaiset peittelevät ystävyyttään heihin. Mutta kuuluuko sellaiseen tottua?

BETLEHEMISSÄ VIETTÄMÄNI AIKA TULEE PÄÄTÖKSEEN ja palaan takaisin Tel Avivin lentokentälle. Kysymyksiä kysytään ja passiini liimataan tarra, jonka johdattamana kuljen turvatoimihenkilöltä toiselle ja lopulta lähtöportille odottamaan. Lentokoneen renkaiden irrotessa kiitoradan pinnasta pallea puristaa keuhkojeni pohjasta syvän, huojentuneen helpotuksen.

Mutta huokauksen mukana nousee karvas maku: minä voin valita näin, minä voin lähteä pois ja peittää jälkeni. Moni ystävistäni ei.

Avainsanat: , , , ,