Kun muutin Tanskaan reilut puolitoista vuotta sitten, tajusin toki, että en ymmärtänyt puhuttua tanskaa juuri himpunkaan vertaa. Silti ajattelin optimistisesti, että kyllähän kielitaito nopeasti karttuu autenttisessa ympäristössä. Menen heti kielikurssille, eikä kulu aikaakaan, kun jo papatan tanskaa vähintään arkielämässä tarvittavalla tasolla. Onhan minulla taustallani sentään lukuisat tuskaiset vuodet kouluruotsin parissa.
No, ei se mennyt ihan niin, eikä mene vieläkään näin puolentoista vuoden jälkeen.
Kouluruotsista on toki reippaasti apua kirjoitetun tanskan ymmärtämisessä, mutta puhutun pohjoisjyllantilaisen murteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Vendelbomål ja tulpanhattu
Ensimmäinen työpaikkani ei harmillisesti auttanut tanskantaitoni karttumista – melkeinpä päin vastoin.
Sain Suomesta käsin hakien työpaikan taimitarhapuutarhurina pienessä perheyrityksessä syvällä Pohjois-Jyllannin maaseudulla. Työnhakuvaiheessa varmistelin tulevalta pomoltani pariinkin otteeseen, josko se olisi ongelma, etten alkuun osaisi puhua juurikaan tanskaa. Ei ollut, hän vakuutteli.
Kun aloitin työt, nousi eteeni valtava kielimuuri.
Tilan omistajat eivät nimittäin puhuneet edes oikeaa tanskaa, vaan seudun vanhaa murretta vendelbomålia. Se on suoraan sanottuna käsittämätöntä mongerrusta – myös monelle paikalliselle. En oppinut ymmärtämään sitä lähes yhtään sen 10 kuukauden aikana, kun olin tilalla töissä.
Koska työpaikka oli aluksi ainoa kokonaan tanskankielinen ympäristöni, edistyi kielitaitoni nihkeästi. Työpaikalla en ymmärtänyt mitään, ja taas työpaikan ulkopuolella ihmiset tuntuivat puhuvan tyystin eri kieltä. Kummassakin ympäristössä oli yhtä pihalla.
Helppoa ei ole ollut kielenoppiminen sen jälkeenkään.
Vuosi sitten pääsin jatko-opiskelemaan puutarha-alaa – tietenkin tanskaksi. Rohkeasti lähdin kouluun, mutta kyllä se tie meinasi nousta pystyyn heti alkuunsa. Ensimmäisenä koulupäivänä eteeni lävähti kaksi- ja nelitahtimoottorien toimina ja niiden erot. Vieruskaverini opetti minulle, mikä on tulpanhattu tanskaksi, kun en edes sitä ymmärtänyt. Kun opin jotenkuten tajuamaan hieman opettajan puheesta, vaihtui jo kurssi. Ja edessä oli taas uusi, tanskaa ihan eri tavalla ja murteella puhuva opettaja, jota en taaskaan ymmärtänyt.
Se kamala kouluruotsi pelasti opintojeni alkuvaiheen. Kun illat pitkät tankkasin sen avulla kirjallista materiaalia tanskaksi, pystyin sentään jotenkuten räpiköimään mukana opetuksessa.
Kielitaito kehittyy joka päivä
Nyt puolitoista vuotta myöhemmin olen edelleenkin sitä mieltä, että en oikeastaan vieläkään osaa tanskaa.
Jos minulta olisi muuttaessani kysytty, millä tasolla tanskantaitoni tässä vaiheessa on, olisin veikannut reippaasti väärin. Tietysti ymmärrän nyt hurjasti enemmän, mitä opettajat luokan edessä puhuvat, mutta en läheskään kaikkea. Kun työpaikalla työkaveri heittää jonkin sutkauksen, olen saman tien täysin pihalla. Kahvipöydässä olen edelleen likimain tuppisuuna, koska kun saan vihdoin muotoiltua jotakin sanottavaa, aihe on ehtinyt vaihtua jo kaksi kertaa.
Takkuava ja hitaasti karttuva kielitaito turhauttaa, tuskastuttaa, suututtaa ja joskus melkeinpä itkettää. Silti kielitaito kehittyy jatkuvasti, ihan joka ikinen päivä. Usein niin pienin askelin, että sitä ei huomaa heti.
Ja sitten jonakin päivänä ymmärrän sanan tai lauseen, joka vielä viime viikolla oli täysin käsittämätön. Seuraavana päivänä ymmärrän jotakin muuta. Se luo uskoa, että joskus minäkin vielä puhua papatan tanskaa työpaikan kahvipöydässä – vaikka siihen ehkä kuluukin vielä jokunen tovi.
Teksti ja kuva
Katariina Kääpä
Tositarinoita maailmalta -lähettiläs
Kirjoittaja on ammatinvaihtaja, joka ryhtyi puutarhuriksi pitkän viestintäalan uran jälkeen. Hän asuu Pohjois-Jyllannissa Tanskassa ja jatko-opiskelee maisemapuutarhuriksi. Vapaa-aikanaan hän kävelee ja juoksee Jyllannin jyhkeillä dyyneillä ja muuttuu syksyisin oranssitukkaiseksi Græskartanteksi, joka kasvattaa Halloween-kurpitsoja.
Tositarinoita-teemaotsikolla julkaistaan Perhe maailmalla -blogissa ulkosuomalaisten, vapaaehtoisten vertaisasiantuntijoiden tuottamia sisältöjä.