Kahden kansan välissä
Palestiinalaisurheilijoilta tarvitaan kaksin verroin sisua urheillessaan kansainvälisellä tasolla, kirjoittaa Palestiinassa mediataitoja kouluttanut Anne Tastula.
Olympialaisten jälkeen suomalaisten elämä oli hetken aikaa rutuillaan. Kansakunnan historiallisesti heikoimman menestyksen jälkeen syyllisiä on etsitty lajipäälliköistä olympiakomitean rahoitukseen ja junnuikäisten liian laveaan lajitarjontaan.[laatikko]
Suomen ensimmäinen joukkue nähtiin olympialaisissa jo ennen itsenäistymistä vuonna 1908, ja siitä eteenpäin olemme edustaneet jokaisissa talvi- ja kesäolympialaisissa. Mitaleja ja menestystä odotetaan tietysti hanakasti joka kerta, eikä vähiten kotirintamalla. Sohvannurkassa pettymys on karvas jokaisesta yliastutusta, lihasrepeämästä, ja ei nyt vaan kulkenut -kommentista.
KUN ASIAA KATSOO toisesta näkökulmasta, me suomalaiset olemme etuoikeutettuja sadan vuoden yhtäjaksoisessa olympiaedustuksessamme.
Rion olympialaisissa nähtiin Palestiinan lyhyen olympiahistorian suurin joukkue. Miehitetyn maan kansalaisia edustivat kaksi uimaria, kaksi juoksijaa, ratsastaja ja judoka. Ensi kertaa Palestiina lähetti edustusjoukkueensa Sydneyn olympialaisiin vuonna 2000.
’Sisun’ käsitettä on sovitettu suomalaiseen ammattiurheiluun kautta aikain. Sillä voisi vähintään yhtä hyvällä syyllä kuvailla urheilijaksi pyrkiviä palestiinalaisia. Heillä on enemmän esteitä matkallaan huipulle – tai edes kisapaikoille – kuin suomalaisilla aitajuoksijoilla keskimäärin.
Palestiinalaisalueilla on lähtökohtaisesti esimerkiksi miehittäjämaata Israelia heikommat harjoitusmahdollisuudet. Palestiinalaiset eivät yleisesti ottaen saa matkustaa ilman lupa-asiakirjoja siirtokuntiin tai Israeliin, ja lisäksi heidän liikkumistaan rajoitetaan Palestiinan sisällä. Rajoitukset vaikeuttavat yhteistä harjoittelua ja kilpailukokemuksen keräämistä.
Ulkomailla harjoittelu tai kilpailu on sitäkin hankalampaa. Länsirannalla asuvien on matkattava lentomatkoja varten Jordaniaan. Israelin kautta palestiinalaisilla ei ole mahdollisuutta lentää mihinkään ilman pitkällistä lupamenettelyä – ja usein siitä huolimatta. Gazan asukkaiden on anottava Israelilta matkustuslupaa ensin Länsirannalle, mistä matka voi jatkua Jordaniaan.
Ennen kisoja suurimmat odotukset Palestiinan urheilijoista kohdistuivat vapaauimari Miri Al-Atrashiin. Hän on arvokisoihin valmistautuessaan harjoitellut 25-metrisessä, eli puolet kisa-allasta lyhyemmässä altaassa.
Vaikka palestiinalaisalueilla on olympiamitat täyttäviä altaita, palestiinalaiset eivät saa niissä harjoitella. Eräs paikallispoliitikko jopa epäisi uima-altaiden käytön arabeilta ”hygieniasyistä”.
Haasteista huolimatta Al-Atrash onnistui rikkomaan oman ennätyksensä Riossa, mutta sijoittui vasta sijalle 62.
OLYMPIALAISTEN ARVOISSA korostuvat kilpailuhengen lisäksi reiluus ja toveruus.
Mahtoiko olla ihan kisojen hengen mukaista, että Israel epäsi viime hetkellä Palestiinan olympiajoukkueen johtajalta poistumisoikeuden Gazasta ja näin esti hänen osallistumisensa Rion kisoihin joukkueensa kanssa? Palestiinan joukkueen välineetkin juuttuivat Israelin turvatarkastuksiin, ja uudet oli hankittava paikan päältä Brasiliasta.
Palestiinalaisille kisamenestystä tärkeämpää on olla paikalla. He haluavat näyttää maailmalle, että pienellä kansalla löytyy sisua jatkaa elämäänsä miehityksestä huolimatta.
− Onnistunut suoritus kertoo maailmalle palestiinalaisten tarinaa ja ongelmista, joita he kohtaavat, Miri Al-Atrash sanoi Kanadan kansallisen median haastattelussa.
Samaa viestiä toistivat elokuussa Betlehemissä tapaamani paikalliset penkkiurheilijat. He kertoivat seuraavansa olympialaisia mielenkiinnolla, vaikka oman joukkueen edustus onkin pikkuruinen.
Eräskin kauppias kertoi, ettei edes unelmoi Palestiinan lipun nousemisesta salkoon mitalisijan merkkinä. Tärkeämpänä hän pitää sitä, että saa nähdä maansa lipun urheilijoiden rinnassa, kun he edustavat Palestiinaa muiden, yleisesti tunnustettujen maiden rinnalla.
Kuten Al-Altrashin valmentaja totesi samaisessa haastattelussa.
− Läsnäolomme kansainvälisissä tapahtumissa osoittaa vahvaa tahtoamme ja määrätietoisuuttamme.
Eikö tämä kuulosta aika sisukkaalta?
Kuvat: Karoliina Knuuti
Blogissa seurataan Kansanvalistusseuran mediakoulutushanketta Palestiinassa vuoden loppuun saakka.
Aiemmin Soulissa:
- Mistä palestiinalaistoimittaja saa kirjoittaa?
- Google ”unohti” Palestiinan
- ”Meidän on pidettävä kiinni avoimuudesta”
- Avoimeen tilaan!
Anne Tastula
- on reilu kolmekymppinen viestijä ja toimittaja.
- työskentelee Kansanvalistusseuran Suomi100-hankkeessa projektisuunnittelijana.
- kouluttaa Palestiinassa journalismin etiikkaa.
- ”Oma urheilu-ura päättyi siihen, kun kilpatanssiharjoituksissa selvisi, että sitä poikaa pitää ottaa kädestä.”
