Kahden kansan välissä
Kun matkustaa Palestiinaan, on hyväksyttävä, että kaikki somepäivitykset, valokuvat ja jopa yksityisviestit ovat vapaata riistaa Israelin turvallisuusviranomaisille, kirjoittaa medialukutaitohankkeen vapaaehtoinen Elisa Kannasto.
Tiedätkö tunteen, joka valtaa autonratissa, kun poliisiauto ajaa pitkään perässä tai vierellä? Vaikka olisit juuri ajanut ulos katsastuksesta, turvavyöt olisivat ojennuksessa eikä edes radiosta pauhaava suomiklassikko ylittäisi desibelisuosituksia, kelaat mielessäsi kysymyspatteristoa. Voiko joku lampuista olla pimeänä? Ylitinkö – vaikka vain sekunniksi – sallitun nopeusrajoituksen? Ajanko jotenkin hapuillen? Ovatko kädet autokoulun kymmentä vaille kaksi -asennossa?
Vastaava tunne valtaa minut, kun Tel Avivin lentokentällä tullivirkailija lyö nyrkin pöytään, poraa silmänsä omiini ja kuiskaa vihjailevasti ”tiedäthän, että me pääsemme helposti sisään kaikille some-tileillesi”.
On vuosi 2016 ja olen saapumassa maahan toista kertaa KVS:n edellisen mediakoulutushankkeen mukana. [laatikko]
TOISIN KUIN SUOMALAISELLA MAANTIELLÄ, Israelin tullissa viranomaisen edessä hermoiluun on syynsä.
Virkailijan vaativa katse odottaa minun murtuvan. En vain tiedä, miksi tai mistä syystä murtuisin. Kelaan mielessäni omaa somevirtaani ja taskussani latausta vaativaa kännykkääni. Teatteriryhmän värikäs WhatsApp-keskustelu, Instagramiin päivitetty lentokenttäjuoma ja Googlesta haettu Grumpy cat -syntymäpäivätoivotus nousevat mieleen ensimmäisenä.
Voiko jossain lomakuvassa olla eksynyt taustalle ”vääränlaisia ihmisiä”, onko ystäväpiirissä journalisteja tai Israelin vierastamia Palestiina-aktivisteja, joiden seuraaminen tai ”friends”-tila voi nyt olla syynä evätä maahanpääsy?
Miltä edellisen koulutusmatkan fiilistelypäivitys näyttää Googlen käännösohjelman läpi israelilaiselle? Taisin kehuskella, että palestiinalaiset ovat lämpimiä, vieraanvaraisia ja muistoni Palestiinasta pelkästään positiivisia.
Tullista päästyäni tarkistan koulutusmatkamme aikana kertyneet sosiaalisen mediani sisällöt. Hymyilevät kasvot ja uudet ystävykset nauttimassa illallista kaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. 25 kilometrin vaelluksesta väsähtänyt kouluttajakaksikko. Kouluttajakollegojen retki itkumuurilla Jerusalemissa.
Ystävissä ja seuraajissa on muutama uusi nuori aikuinen – osa suomalaisia, osa palestiinalaisia. Näistä vain kytkös palestiinalaisiin voisi hidastaa maasta poistumista, hankaloittaa sinne pääsemistä tai vähintään herättää kysymyksiä.
Yksityisviesteistä löytyy koulutuksissa sovittuja aikatauluja, jaettuja linkkejä, uutisartikkeleita ja materiaaleja sekä vitsailua, jota syntyy, kun viisi aktiivista nuorta aikuista heitetään yhdessä kolmen viikon matkalle.
Muistojeni virta on jaettu lähipiirilleni samassa muodossa kuin mikä tahansa muukin elämääni erityisesti ravistuttava kokemus. Mutta täällä sellainen voi olla ongelma.
OLEN SYNTYNYT SUOMEEN, jossa yksilöllä on sanan ja mielipiteen vapaus. Olen kasvanut Suomessa, jossa teknologiakehitys on tuonut mediamaisemaan ministerin tekstiviestikohuja, julkisuuteen vuodettuja turvallisuusasiakirjoja ja Twitter-kommentointinsa vuoksi erotettuja työntekijöitä.
Sosiaalisen median tilieni avaamisen yhteydessä olen hyväksynyt, että tietojani kerätään, sisältöjäni voi seurata ja kopioida tietämättäni ja minulle voidaan kohdentaa sisältöjä selaushistoriani perusteella.
Siitä huolimatta kotimaassani ei tarvitse miettiä, ratkaisiko trolliarmeja viimeisimmät vaalit, kiinnostaako hallitustani sosiaalisen median kontaktini eikä etenkään sitä, voivatko ne ratkaista matkustusaikomukseni.
Vapauteni hallita omia sosiaalisen median sisältöjäni muuttuu kuitenkin jälleen kyseenalaiseksi, kun osallistun Skype-yhteydellä KVS:n uuden Palestiina-projektin turvallisuuskoulutukseen elokuussa 2019. Keskustelun soljuessa tullivirkailijoiden, lentojärjestelyjen ja majoituspaikkojen välillä, mieleni palaa kolmen vuoden takaiseen kuulustelutilanteeseen.
Loppujen lopuksi sosiaalinen median sisältöni ei herättänyt silloin muita kysymyksiä kuin tuon yhden vihjailevan kommentin. Vaikka en siivonnut epäilyttäviä kuvia tai kontakteja puhelimestani tai some-profiileistani ennen tulleja maasta poistuessakaan, oli asia mielessäni molempien vuoden 2016 koulutusmatkojen aikana ja jälkeen.
Se oli mielessäni aina kun hyväksyin kaveripyynnön. Se sai miettimään, miltä joku tykkäys tai jako vaikuttaa, jos turvallisuusviranomainen tai tiedustelupalvelun asiantuntija niitä lähtee tarkkailemaan. Palestiinan matkat saivat miettimään oman sosiaalisen median sisällöntuotannon suhteen asioita, joita ei Suomessa tarvitse miettiä.
Olisi naiivia ajatella, että sosiaalinen mediani olisi koskaan täysin yksityinen ollutkaan, mutta Palestiinaan matkustavan kohdalla sen sisällöt voivat saada suuremman merkityksen kuin kädessä oleva passi.
Elisa Kannasto
- on viestinnän AMK-lehtori ja jatko-opiskelija
- opettaa Palestiinassa erityisesti sosiaalisen median käyttöä ja vaikuttamisviestintää
- Mitä mielessä? ”Oman mediakuplan ulkopuolelle poistuminen opetti jo ensimmäisessä projektissa, että maailman eri osissa ihmisten mediaoikeudet, -velvollisuudet ja -taidot sekä niiden erilaisuus voivat olla yksi selittävä tekijä kulttuurin ja yhteiskunnan rakentumisessa. Palaan Palestiinaan ja mediakasvatuksen koulutusprojektiin innoissani oppimaan näistä lisää.”
