Skip to Content
Perhe maailmalla

Tositarinoita: Kun haikara kiertää kaukaa

Julkaistu:

Opintojeni loppuvaiheessa sain työharjoittelupaikan Kööpenhaminasta. Kiinnostusta ei ollut mihinkään romanssiin vaan vannomatta paras: 1,5 viikkoa Kööpenhaminaan saapumiseni jälkeen tapasin länsijyllantilaisen Tagen. Tapaamisesta seurasi työharjoittelujaksoni pidentäminen, vain pakollisten kurssien suorittaminen Suomessa, ja muutto Tanskaan.

Pitkä taival alkaa

Haaveenani oli neljä lasta, kuten äidillänikin, mutta perheen perustamisen suhteen kiiruhdimme hitaasti. Ensin oli tärkeintä opintojen loppuun saattaminen ja pääsy kiinni työelämään. Olimme molemmat lapsuudestamme lähtien kokeneet tulojen tiukkuuden.

Seurustelimme kolme vuotta, kunnes menimme kihloihin. Kihloissa olimme kolme vuotta, kunnes menimme naimisiin. Antaisimme jälkikasvun tulla omia aikojaan.

Kolmen vuoden jälkeen totesimme, että tarvitsemme apua.

Saimme lähetteet omalääkäriltä lisätutkimuksiin. Alkoi seitsemän vuoden taival lapsen saantiin.

Pettymyksistä kohti toivoa

Tanskan sosiaaliturva ja terveydenhuolto ei ole kovin kaukana suomalaisesta järjestelmästä, mutta käytännön eroja on.

Terveyskeskuksia ei ole, perusterveydenhoito järjestyy omalääkärien ja erikoislääkäreiden kautta. Omalääkärit ovat itse asiassa yksityisiä, mutta saavat potilaskäyntimaksut verovaroista.
Kaikki on ilmaista, myös sairaalahoito. Kova henkilöverotus takaa käyntimaksut yhteisestä kassasta.

Kroonisen sairauden hoitokäynnit (esimerkiksi lapsettomuushoidot) sai palkallisena vapaana. Se tarkoitti hoidoista kertomista esimiehelleni, mutta helpotti poissaoloa töistä.

Hoitojen aikana strategiamuutosten takia tullut lopputili oli kova pala niellä. Kolmen viikon hermoloma Suomessa auttoi ihanasti henkisestä rasituksesta toipumiseen irtisanomisaikanani.

Kun olimme olleet hoidoissa viisi vuotta, onnistuin tulemaan tuoresiirrosta raskaaksi! Pian sydänääniultran jälkeen tuli kuitenkin keskenmeno, ja oma surutyönsä. Toivo kuitenkin virisi.

Lopulta tulimme julkisella puolella hoidoissa tien päähän, ikäni ja läpikäytyjen hoitojen määrän vuoksi. Pakasteessa oli kaksi alkiota. Pohdin eestaas vielä lavitsalle käydessäni: Siirrettäisiinkö molemmat kerralla ja hoidot loppuisivat siihen? Vai siirrettäisiinkö alkiot yksi kerrallaan ja jäljellä olisi kaksi hoitoa?

Valitsin kahden alkion siirron.

Hoitohenkilökunta oli siihen mennessä luovuttanut meidän suhteemme. Alkuraskautta tukeva hormonilääkityskin ohjeistettiin odotushuoneessa läpihuutojuttuna.

Sitkeä sissimme – terve poika – syntyi, kun minä olin jo 42-vuotias.

Tukiverkon tarve

Toisen lapsen yritykseen meillä olisi ollut mahdollisuus siirtyä yksityiselle puolelle.

Hoidot olisivat olleet todella kalliita, olin jo ikäihminen, hoitotakuuta ei ollut, eikä vauva ollut helppo. Voimani eivät olisi riittäneet uusiin hormonihoitoihin ja kalenterin tuijottamiseen, kun meillä oli uusi perheenjäsen.

Stressiherkkyyteni oli vuosien mittaan muuttunut krooniseksi sairaudeksi. Kun jouduimme pyytämään asuinkunnaltamme apua vauvamme elon ensikuukausina, päätin, että hän on ehdottomasti ykkönen ja ainut.

Meillä meni perheen perustaminen näin. Kymmenen vuotta teimme lasta. Nyt lapsemme on kymmenvuotias. Ulkosuomalaisena olisin varmasti tarvinnut enemmän henkistä, läheistä tukiverkkoa.

Toivoa on. On tärkeää, että on sinut itsensä ja toiveidensa kanssa, ja osaa tarvittaessa myös luopua.

Teksti
Kaija Rasmussen
Tositarinoita maailmalta -lähettiläs

Kuva: Unsplash

Kirjoittaja on 52-vuotias kemian tekniikan diplomi-insinööri, jonka työura on vienyt usein muille kuin kemiaan liittyville aloille. Krooniseen vaivaan sairastuminen on vienyt työkyvyn osittain, mutta mies on pysynyt samana.

Tositarinoita-teemaotsikolla julkaistaan Perhe maailmalla -blogissa ulkosuomalaisten, vapaaehtoisten vertaisasiantuntijoiden tuottamia sisältöjä.

Jaa artikkeli
Back to top