Tieteen ja journalismin paremmasta yhteispelistä hyötyvät kaikki

Tieteen ja journalismin suhde on monella tavalla erityislaatuinen. Tieteen tehtävä on luoda uutta tietoa maailmasta, median tehtävä on ulottaa se kaikille.

Todellisuudessa median ja tieteen yhteispeli kuitenkin ontuu usein pahasti. Moni tutkija suhtautuu toimittajien ammattitaitoon vähintään skeptisesti, journalistit taas tuskailevat tieteentekijöiden monimutkaista tapaa esittää asioita.

Olimme hiljattain mukana Kvs-säätiön ja Suomen Lääketieteen Säätiön viestintäkoulutuksessa, joka järjestettiin lääkäritutkijoille. Toinen meistä oli mukana median ja viestinnän, toinen lääketieteen edustajana.

Koulutuksissa ajauduttiin usein puhumaan median ja tieteen yhteentörmäyksistä.

Halusimme jatkaa keskustelua vielä aavistuksen syvemmälle. Mistä hankaus syntyy, ja miten yhteispeliä voisi parantaa?

Lisää viestintätukea tutkijoille

Se, että tutkimustieto on olemassa jossain, ei vielä tee siitä merkityksellistä ihmisten arjen ja yksilöllisten kokemusten kannalta. Tieto ei myöskään automaattisesti lisää ymmärrystä – hankalassa muodossa oleva informaatiovyöry voi päinvastoin turruttaa.

Medialla on yhä tärkeä rooli tutkitun tiedon tulkkina, taustoittajana ja tyhmien kysymysten kysyjänä. Parhaimmillaan journalismi auttaa näkemään asiat uudella tavalla, kun yleinen tieto ja ihmisten kokemukset kohtaavat.

Hyvään, tiedettä avaavaan journalismiin tarvitaan myös tutkijoiden ääni.

Siksi olisi tärkeää, että tutkijat ja tutkijakoulutettavat innostuisivat mediaviestinnästä jo varhain ja saisivat tähän tukea.

Kaikkia tieteen mutkia ei voi oikaista

Kvs:n järjestämissä työpajoissa lääkäritutkijoita koulutettiin muun muassa siitä, kuinka oman tutkimuksen ydin tiivistetään uutismaiseen, napakkaan muotoon.

Samalla esiin piirtyi selvästi, miksi moni tutkija empii haastattelupyyntöön suostumista; Siteerataanko minua väärin? Oiotaanko tutkimuksesta aivan vääriä mutkia suoraksi? Nostetaanko otsikkoon jotain raflaavaa ja pahimmillaan harhaanjohtavaa?

Tutkittu tieto on aina rajallista, kehittyvää ja itseään korjaavaa. Erilaisten riskien, epätodennäköisyyksien ja tulosten todellisen merkityksen kriittinen arviointi on kuitenkin vaikeaa eikä oikein istu uutisen formaattiin.

Erikoistoimittajien väheneminen, toimitusten kasvava kiire ja klikeistä kilpaileminen eivät ainakaan paranna tilannetta.

Lisäpainetta saattaa luoda luonnontieteisiin liitettävä epärealistinen käsitys yksiselitteisestä totuudesta – jokaiselta elämänalueelta ei kuitenkaan voida löytää painovoiman kaltaisia, suoraviivaisia luonnonlakeja.

Sankaritarinat vievät uutisointia väärille urille

Koulutuksissa puhuttiin paljon myös tarinoista ja henkilöitä. Myös tutkijat tietävät, että henkilötarinat myyvät.

Tieteen pitkät prosessit ovat kuitenkin harvoin puristettavissa vetävään tarinamuotoon. Myös henkilön liiallinen korostaminen voi viedä tiedeuutisointia oudoille urille.

Kun yksi tutkija nostetaan jalustalle sankarina, ohitetaan tieteen perustava olemus eli se, että tieto kehittyy vähitellen ja kumulatiivisesti. Se kasvaa useiden tutkimusten ja asiantuntijoiden työpanoksen seurauksena. Läpimurto on harvoin yhden ihmisen ansiota.

Ongelmallista on sekin, jos asiantuntijoilta aletaan odottaa henkilökohtaista ja kokemuksellista suhdetta tutkimaansa asiaan.

Esimerkiksi rokotevastaisessa liikkeessä korostetaan usein ajatusta, että vain omakohtaisesti ongelmia kokeneet voivat olla aidosti kiinnostuneita rokotteiden turvallisuudesta.

Miltä tämä argumentti näyttäisi, jos sitä sovellettaisiin esimerkiksi syöpäkirurgiaan, elvytykseen tai vaikkapa lähisuhdeväkivaltaan?

Tehdään tutkimuksen arki näkyväksi

Tutkijat Noora Scheinin ja Jarmo Hietala totesivat vastikään mielipidekirjoituksessaan Turun Sanomissa, että media on paljon vartijana.

Kirjoittajat kritisoivat harhaanjohtavaa tiedeuutisointia. Se, mitä päivän lehdessä kerrotaan tieteen nimissä esimerkiksi mielialahäiriön synnystä, on yhä monelle lukijalle totuus, jota ei juuri kyseenalaisteta.

Siksi tieteeseen liittyvien prosessien ja epävarmuuden avaaminen on tärkeää. Matematiikan kokeessakaan pisteitä ei saa pelkästä vastauksesta, vaan siihen johtavan ajatusprosessin kuvaamisesta. Siitä voi oppia ja kehittää.

Voisiko tiedettä käsitellä mediassa silloinkin, kun suuria tutkimusläpimurtoja ei ole?

Tutkijoiden sitkeä uurastus esimerkiksi kirjallisuuskatsausten, aineiston käsittelyn ja tilastoanalyysien parissa eivät ole kovin mediaseksikkäitä aiheita, mutta se ei vähennä niiden yhteiskunnallista merkitystä.

Jos myös tieteen tekemisen arkea tehtäisiin näkyväksi ja konkreettiseksi, se voisi lisätä ymmärrystä tutkitun tiedon luonteesta ja sitä kautta merkityksestä.

Uskallamme haaveilla vielä askeleen pidemmälle: miltä kuulostaisi tutkijoiden väsymätöntä työskentelyä seuraava tosi-tv-sarja?

Teksti

• Jenni Saarenketo on sisätauteihin erikoistuva lääkäri ja väitöskirjatutkija Social Study of Microbes -tutkimusryhmässä Helsingin yliopistossa.
• Heini Huhtinen on Kvs-säätiön viestintäasiantuntija ja verkkojulkaisu Elm Magazinen päätoimittaja.