Säätiön historia

Yhdistyksen säännöt oli tuohon aikaan hyväksytettävä senaatissa ennen perustavaa kokousta. Näin ollen Kansanvalistusseuran ensimmäiset säännöt laadittiin jo vuonna 1873, vaikka perustava kokous pidettiin vasta seuraavana vuonna Jyväskylässä opettajakokouksen yhteydessä.

Toiminta alkoi ensimmäisen vuosikokouksen myötä Helsingissä syyskuussa 1874.

Seuran luonteesta ja visiosta oltiin jo perustamisvaiheessa vahvasti yksimielisiä. Tavoitteet kirjattiin seuran ensimmäisiin sääntöihin, joiden pohjalta käytännön toiminta aloitettiin:

Tarkoituksena on hyödyllisen, helppohintaisen ja kansantajuisen kirjallisuuden toimittaminen ja tämän kaltaisen kirjallisuuden levittäminen ynnä tiedon ja sivistyshalun herättäminen muillakin tarkoituksenmukaisilla keinoilla.

Seura oli aluksi kirjankustantaja ja kirjojen välittäjä, mutta toiminta laajeni nopeasti, ja ideoita pulppusi enemmän kuin niitä ehdittiin toteuttamaan.

Toiminta perustui ajatukselle sivistyksen kuulumisesta kaikille, yhteiskuntaryhmästä ja sukupuolesta riippumatta. Sivistys nähtiin koko kansan yhteiseksi, yhdistäväksi asiaksi. Sillä perusteltiin Kansanvalistusseuran tarpeellisuus.

Lähde: Ojanen, Eero (2014).

Kalenteri antaa erinomaisen kuvan siitä, mikä Kansanvalistusseura oli ja mitä se edusti, vaikkei se kata kaikkea seuran toimintaa.

Julkaisu on ensimmäinen vuosittain ilmestynyt kalenterityyppinen kirja ja ensimmäisiä laajalevikkisiä tietokirjoja Suomessa.

Kansanvalistusseura oli kirjastoalan varhainen kokoaja ja kattojärjestö.

Se ryhtyi muun muassa 1880-luvun alussa järjestämään kirjastonhoidon opastusta, lähettämään kirjastoille luetteloita ja suosituksia hankittavista kirjoista sekä välittämään kirjastoille niin omia kuin muidenkin julkaisuja.

Tämä oli tarpeen, sillä varhaisimpien kirjastojen hoito ja kunto olivat heikkoja. Aluksi kirjastoja perustivat monet seurakunnat ja niiden toimintaa jatkaneet kunnat. Usein kirjasto tarkoitti laatikollista tai kaapillista kirjoja, jotka oli jonkin peruspääoman turvin kerran hankittu ja joita lukkari tai joku muu lainasi sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen.

Kirjat olivat pääosin uskonnollisia, niitä oli vähän eikä uusia juuri hankittu. Usein kirjastojen toiminta oli epävakaata, ja monesti se lakkasi kokonaan. Kirjastonhoitajat tunsivat alaa usein heikosti, eikä heillä välttämättä ollut kirjallisia harrastuksia.

Kansanvalistusseura oli kirjastojen kattojärjestönä edelläkävijä, jonka toiminnan jatkajaksi tuli sittemmin valtion kirjastotoimikunta.

Lähde: Ojanen, Eero (2014).

Musiikkijuhlia epäiltiin alun perin liian maallisiksi, remuaviksi ja ”kosteiksikin”, ja ajatuksena oli, että juhlista muodostuisi kansalliset sivistysjuhlat, joissa huviteltaisiin mieltäylentävällä tavalla.

Laulujuhlat järjestettiin Jyväskylässä, ja puhuttiin, ettei kaupungilla ole koskaan aiemmin ollut niin paljon väkeä. Myöhemmin juhlia vietettiin Suomen eri kaupungeissa. Laulujuhlat paisuivat monipäiväisiksi festivaaleiksi, joille tulvi esiintyjiä ja yleisöä kymmeniä tuhansia.

Ohjelmana olivat kuorojen ja soittokuntien esitykset, juhlapuheet, kilpailut, kulkueet, kuvaelmat, voimisteluesitykset, taidenäyttelyt ja kotimaisen musiikin kantaesitykset.

Kvs:n laulujuhlien myötä Suomeen syntyi muitakin eri seurojen ja tahojen järjestämiä musiikkijuhlia, ja nykyäänkin laulujuhlien perinnettä jatkavat Suomen lukuisat musiikkifestivaalit.

Kansanvalistusseuran omaa musiikkiperinnettä jatkavat Kvs:n osallistuminen Helsingin konservatorion toimintaan ja Etelä-Helsingin kansalaisopiston (ETKO) musiikkikurssit.

Lähteet: Ojanen, Eero (2014); Särkkä, Irma-Liisa (1973); Inkilä, Arvo (1960)

Kansanvalistusseura omaksui pian roolin, jossa sen tehtävä oli tukea ulkopuolelta kaikkia opistoja tasapuolisesti. Seuran voimavarat olivat rajalliset, mutta taloudellisessa epävarmuudessa eläville opistoille pienikin apu oli tervetullutta.

Kansanvalistusseura tuki erityisesti opistojen kirjastoja lahjoittamalla niille omia kirjojaan ja myöntämällä avustuksia muihin kirjahankintoihin. Se avusti kansanopistojen opettajien jatkokoulutusta jakamalla vuosittain apurahoja opinto- ja tutustumismatkoihin.

Myöhemmin Kansanvalistusseura lähetti vierailevia luennoitsijoita kansanopistoihin ja välitti samalla kokeneita kansanopistomiehiä antamaan eräänlaista työnohjausta opistoväelle.

Kansanvalistusseura on jatkuvasti vienyt myös tiedettä suurelle yleisölle ja ollut mukana tukemassa yliopistojen yleistajuisia luentokursseja. Vuonna 1894 järjestettiin ensimmäiset yliopistolliset lomakurssit, joiden alkusysäys ja sisällöllinen idea oli tullut Kansanvalistusseuralta.

Nykyisin avoimet yliopiston luentosarjat Studia Generalia, Tieteen päivät, Tiedekahvila ja avoimen yliopiston ja yliopistollisen täydennyskoulutuksen muodot ovat jo Suomessa itsestäänselvyyksiä ja tavoittavat suuria ihmismääriä.

Lähde: Ojanen, Eero (2014).

Oma toimitalo muodosti Kansanvalistusseuralle konkreettisen kivijalan ja antoi sille arvovaltaa kulttuurijärjestöjen joukossa.

Talo nousi Helsingin Töölöön aikana, jolloin kaupunginosa oli vasta rakentumassa kaupunkialueeksi. Seura sai sen vuoksi alkuvaiheessa tontin kaupungilta verraten edullisesti. Kaikkiaan talon kustannuksiksi tuli 350 000 silloista Suomen markkaa, nykyrahassa noin 1,3 miljoonaa euroa. Lainarahalla katettiin kiinteistöstä noin puolet ja Kansanvalistusseuran aikojen kuluessa kertyneet omat rahastot kattoivat toisen puolen.

Rakennushanke onnistui hyvin. Viisikerroksisesta kivitalosta pääosa vuokrattiin asunnoiksi ja liikehuoneistoiksi, joten talo tuotti vuokratuloja, ja sen velat saatiin maksettua nopeasti.

Lähde: Ojanen, Eero (2014).

Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto perustettiin vuonna 1918 ja se jakoi ensimmäiset apurahansa vuonna 1920. Kordelinin säätiö on Suomen ensimmäinen kulttuurirahasto, joka tukee laaja-alaisesti kulttuuria, tiedettä ja kansansivistystä.

Kordelin ei kuitenkaan itse ehtinyt ennen kuolemaansa laatia säätiönsä ohjesääntöä.

Suomalainen Tiedeakatemia kutsui arvovaltaisia yhdistyksiä ja oppilaitoksia valitsemaan omat edustajansa rahastoa suunnittelevaan komiteaan. Myös Kvs sai kutsun, ja valitsi edustajakseen sihteeri Niilo Liakan ja varamieheksi Väinö Voionmaan, jotka molemmat osallistuivat toimintaan.

Kvs:n edustajat valittiin myös kansanvalistustyön jaostoon yhdessä Suomen Kansanopistoyhdistyksen, Työväenopistojen Liiton ja Pellervo-Seuran kanssa. Liakka toimi säätiön hallituksessa vuosina 1936–37.

Kansanvalistusseuran kirjeopisto sai Kordelinin säätiöltä avustusta 1930- ja 1970-luvuilla.

Kvs on edelleen yksi Kordelinin säätiön taustayhteisöistä. Kvs:n edustajia on toiminut Kordelinin säätiön hallituksessa ja kansanvalistuksen jaostossa.

Lähteet: Halila, 1990; Säätiö, 2020: Kvs:n vuosikertomukset.

Katso lyhytvideo Kvs:n etäkoulutuksen vaiheista: Opintokirjeestä etäkouluun (Vimeo).

Vilkaise myös arkistojen aarteista vuoden 1921 Helsingin Opas, jossa esittelyssä muun muassa Kansanvalistusseuran laulujuhlat.

Kansanvalistusseuran Kirjeopisto syntyi, kun kotiopintosihteeri maisteri Onni Tolvanen sai pyyntöjä järjestää maassamme kirjeopetusta. Yksi ensimmäisiä kirjeopiston opiskelijoita oli pienviljelijä August Pyölniittu, ”Paimion viisas”, jonka kirjeopetuksen alkamisesta 15. huhtikuuta 1920 katsotaan Kansanvalistusseuran Kirjeopiston toiminnan alkaneen.

Ajatuksena oli tarjota lahjakkaille maaseudun nuorille tilaisuus esimerkiksi keskikoulukurssin suorittamiseen, sillä oppikoulujen verkko Suomessa oli todella harva: niitä oli vain kaupungeissa pitkien välimatkojen ja hankalien kulkuyhteyksien päässä.

Opintojen lähtökohta oli yleissivistyksellinen, mutta myös ammattiopintoja oli kurssivalikoimassa. Ensimmäisiä kursseja olivat maanviljely, kirjanpito, Suomen historia ja kirjallisuus. Kursseja laadittiin kysynnän mukaan, ja valinnanvaraa löytyi kasvatustieteestä kaninhoitoon. Opettajat toimivat sivutoimisesti. Opetus oli laadukasta ja kannustavaa.

Myös Opintotoveri-lehti perustettiin vuonna 1920 opintokerhoille ja yksinopiskelijoille, ja viisi vuotta myöhemmin Kirjeopistokin alkoi osallistua sen toimittamiseen.

Jatkosodan aikainen kirjeopiskelu on yksi merkillisimpiä tarinoita Kansanvalistusseuran historiassa. Kun uusi sota alkoi kesällä 1941, seurassa varauduttiin toiminnalliseen hiljaiseloon. Kirjeopistossa kävi toisin.

Jo niin sanotun välirauhan aikana vuosina 1940–1941 Kirjeopistoon ilmoittautui paljon uusia opiskelijoita. Erityisesti siirtoväki tahtoi jatkaa keskeytynyttä koulunkäyntiä tai opiskelua kirjeitse.

Varsinainen hyppäys opiskelijamäärissä alkoi asemasotavaiheen myötä vuoden 1941 lopussa. Kun rauhan aikana Kirjeopistossa oli ollut noin 10 000 opiskelijaa, tuli sinne vuonna 1942 yksistään 15 000 uutta ja seuraavana vuonna peräti 20 000 uutta opiskelijaa.

Vuoden 1944 alkupuolella oppilaita oli jo yli 40 000, mikä teki Kansanvalistusseuran Kirjeopistosta Suomen ylivoimaisesti suurimman oppilaitoksen. Vasta 2000-luvulla Helsingin yliopisto kiri sen ohi.

Vuonna 1961 Kirjeopistolle rakennettiin oma toimitalo 4. linjalle Helsingissä. 1960-luvun puolivälissä oli rauhan ajan suurin opiskelijamäärä 35 000. Tällöin opiskeltiin erityisesti kieliä ja ammatillisia aineita. Ajateltiin, että opiskelua tulisi käyttää hyvinvoinnin rakentamiseen.

1970-luvulta lähtien kirjeen lisäksi tuli vähitellen käyttöön muitakin erilaisia etäoppimisen välineitä: puhelin, levyt, kasetit, sähköposti ja verkko-oppimisen eri muodot. Elinikäinen oppiminen tuli osaksi virallista koulutuspolitiikkaa. Alalla oli monia toimijoita: kilpailua ja myös yhteistyötä eri oppilaitosten kanssa.

Vuonna 1995 Kansanvalistusseuran Kirjeopisto muutti nimensä Etäopistoksi. Suosittuja kursseja olivat luovat alat: piirtäminen, kirjoittaminen ja lehtikirjoittaminen  sekä myös kielet ja psykologia. Etäopisto lopetti toimintansa vuonna 2013, mutta sen perinne jatkuu Kansanvalistusseuran ja etäoppimisen muissa toiminnoissa.

Lähteet: Ojanen, Eero (2014); Inkilä, Arvo (1960); Malkki, Viljo (1945); Kvs:n vuosikertomukset; Etäällä on lähellä (2010).

Jo vuonna 1925 Kansanvalistusseuran kalenterissa julkaistiin tulevan Ylen toimitusjohtajan L. M. Viherjuuren innostunut kirjoitus radiosta.

Yleisradio oli alkuvaiheessa laajapohjainen osakeyhtiö, jonka osakkeita tarjottiin myös sivistys- ja kulttuurijärjestöille.

Yleisradio pyysi 5. helmikuuta 1926 Kvs:lle ja 60 muulle taholle lähettämässään kirjeessä merkitsemään Ylen osakkeita. Yleisradion peruspääomaksi oli sovittu 500 000 markkaa, joka oli jaettu viiteensataan 1 000 markan osakkeeseen.

Sivistysjärjestöjen osallistumista pidettiin tärkeänä, ja asia kirjattiin yhtiöjärjestykseenkin. Järjestöillä ei kuitenkaan ollut kovin paljon rahaa, joten kaupalliset alat merkitsivät suurimman osan osakkeista. Kvs otti kolme osaketta.

Kansanvalistusseuran ja kansansivistystyön rooli radion ohjelmistossa oli kuitenkin merkittävämpi kuin pelkkä omistaminen. Koko radiotoiminnan yhdeksi päämääräksi nimettiin kansansivistyksen edistäminen.

Alkuvaiheen ohjelmistossa esitelmillä oli melko suuri osuus. Useiden taustajärjestöjen, joita olivat Kvs:n lisäksi mm. maatalousjärjestöt, Työväen Sivistysliitto ja Historian Ystäväin Liitto, kanssa laadittiin sopimukset kokonaisista esitelmäsarjoista.

Kansanvalistusseura tuotti Yleisradioon säännöllisesti esitelmiä jo syksystä 1926 alkaen vuoteen 1934 asti, jonka jälkeen Yle tuotti itse esitelmänsä, mutta niitä tilattiin myös Kansanvalistusseuralta. Esitelmiä kertyi useita satoja. Niiden aiheet olivat seuran toiminnan mukaisia: Suomen historia, uskonnot, kansanperinne, sivistys ja koulutus.

Yle halusi myös tarkoin valvoa ohjelmia, joita yleishyödylliset järjestöt sille toimittivat. Esitelmien ennakkotarkastuksesta syntyi Kvs:n ja Ylen välillä kirjeitse pientä sanaharkkaa, mutta tiettävästi Kvs:n esitelmien sisällöissä ei ollut ongelmia.

Myös Kvs:n sihteeri Niilo Liakka esiintyi usein radiossa. Yle pyrki välttämään poliittisia kiistoja, ja valitsi puhujiksi porvarien lisäksi myös vasemmistolaisia.

Kansansivistystyöllä oli pyritty sisällissodan jälkeen yhtenäistämään kansaa, mutta harvaanasutussa ja eriarvoisessa maassa tämä oli hankalaa. Radio nähtiin uutena mahdollisuutena. Oli kuitenkin haasteellista löytää ohjelmia, jotka sopisivat taustoiltaan erilaisille kuulijoille. Osa halusi viihdettä, mutta myös esitelmiä arvostettiin.

Kansanvalistusseuran kalenteri julkaisi vuonna 1927 toimittaja Yrjö Koskelaisen artikkelin Radio sivistyksen välittäjänä, jonka eripainos toimitettiin myös kansanedustajille.

Koskelainen visioi, että radio tulisi olemaan mahtavin sivistyskanava, joka voi mullistaa yhteiselämämme ja tasoittaa yhteiskunnallisia ja alueellisia vastakohtia. Hän pohti myös, että ”yksi henkilö, olkoon tämä sitten valtiomies, uskonnonjulistaja, tiedemies ja valistaja tahi esittävä taiteilija, voi samalla kertaa puhua tai laulaa miljoonille, vieläpä kymmenille miljoonille ihmisille – ja että ”varmastikaan ei mene enää monta vuotta, ennen kuin radio kaukokuulemisen ohella välittää meille myös kaukonäkemisen kaikki aistimukset”.

Kunhan vaan ymmärrettäisiin, ettei radio pääse kasvamaan kieroon jonkinlaiseksi yksipuoliseksi huvitteluvehkeeksi, joka soittaa vain tanssimusiikkia, kuten gramofoni aiemmin.

Kvs:n entinen toiminnanjohtaja, kansanedustaja Väinö Voionmaa, ja silloinen toiminnanjohtaja Niilo Liakka olivat myötävaikuttamassa siihen, että Yleisradiosta tuli valtioenemmistöinen yhtiö. Katsottiin, että Yle ei ollut tarjonnut riittävän sivistävää ohjelmaa, sillä Ylen hallintoneuvostossa yrityksillä oli suuri ja sivistysjärjestöillä liian pieni edustus.

Monien vaiheiden, suunnitelmien ja poliittisten keskustelujen tuloksena muutos ja uusi radiolaki tulivat voimaan vuonna 1934. Tässä vaiheessa uusia osakkeita jaettiin ilmaiseksi silloisille osakkaille siten, että ne tuplaantuivat, joten Kvs:llä on niitä nykyään kuusi.

Voionmaa ja Liakka jatkoivat Ylen hallintoneuvostossa.

Lähteet: Kvs:n toimintakertomukset 2012–2015; Kvs:n pöytäkirjat 1926; Ojanen, Eero (2014, 2018); Lyytinen, Eino (1996); Oksanen, Arvo (1984); Inkilä, Arvo (1960).

Myöhemmin Akateeminen Karjala-Seura oli innostunut Suur-Suomi aatteesta, ja halusi valloittaa järjestöjä, jotka voisivat vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen asiasta. Se valtasi Suomalaisuuden Liiton vuonna 1927 ja pyrki vaikuttamaan myös nuorisoseuraliikkeeseen, jossa moni Kvs:n johtohenkilö oli mukana. AKS piti Kansanvalistusseuraa ja sen johtoa konservatiivisena eikä saanut siltä anomaansa rahaa Suur-Suomi-hankkeeseen.

Nämä tapahtumat huolestuttivat Kansanvalistusseuraa vuonna 1928, ja toimikunta otti puheeksi seuran muuttamisen säätiöksi, jotta äkkinäisiltä yllätyksiltä ja henkilövaihdoksilta vältyttäisiin.

Oikeistohenkinen Lapuanliike ja vuoden 1932 Mäntsälän kapina vauhdittivat säätiösuunnitelmia vuonna 1933, jolloin Kvs:n toimikunta päätti ehdottaa 22. toukokuuta pidettävälle vuosikokoukselle säätiömuotoa seuraavan vuoden 1934 alusta.

Pari päivää ennen kokousta 26 Akateemisessa Karjala-Seurassa aiemmin toiminutta jäsentä lähetti Kvs:lle jäsenhakemuksensa, sillä he halusivat estää Kvs:n muutoksen säätiöksi. Hakemuksia ”ei ehditty” käsitellä kokoukseen. Joulukuun kokouksessa hakemukset ”hyljättiin, koska Kansanvalistusseura lakkaa yhdistyksenä toimimasta” vuoden loppuun mennessä.

Historiantutkija Eero Ojasen (2014) mukaan voi olla sattumaa, että ajan poliittiset kuohunnat vaikuttivat taustalla, eikä mistään käy ilmi, että Kvs järjestönä olisi ollut poliittisten kiistojen kohteena. Kansanvalistusseuran  pöytäkirjojen maininnat aiheesta ovat asiallisia ja vähäpuheisia.

Kvs:n pyrkimyksenä oli välttää muutoksia eikä uudistaa seuraa. Samat toimintamuodot ja työntekijät pysyivät talossa. Sääntöjä muutettiin siten, että 18-jäseninen valtuuskunta oli ylin päättävä elin ja käytännön työtä hoiti kuusijäseninen johtokunta. Valtuuskunnan paikoista osa annettiin kiintiöpaikoiksi arvovaltaisille tahoille, kuten yliopistoille ja kouluhallitukselle. Uudella hallintomallilla Kvs jatkoi pyrkimystään luoda asemaa kansanvalistustyön yhteistyö- tai kattojärjestönä.

Sen myötä, että entisiä Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä ei hyväksytty Kvs:n toimintaan saatettiin menettää mahdollisuuksia uusiin innovaatioihin, näkyvyyteen ja rahoituksiin. Ryhmä oli vuonna 1932 eronnut AKS:sta. He toimivat epävirallisessa seurassa ”Kesäyliopistossa” ja saivat paljon hyvää aikaiseksi Suomen kulttuurielämässä.

Ajatus kirjeopiskelusta rantautui Suomeen ulkomailta. Ajatuksena oli tarjota lahjakkaille maaseudun nuorille tilaisuus esimerkiksi keskikoulukurssin suorittamiseen, sillä oppikoulujen verkko Suomessa oli todella harva: niitä oli vain kaupungeissa pitkien välimatkojen ja hankalien kulkuyhteyksien päässä.

Jatkosodan aikainen kirjeopiskelu on yksi merkillisimpiä tarinoita Kansanvalistusseuran historiassa. Kun uusi sota alkoi kesällä 1941, seurassa varauduttiin toiminnalliseen hiljaiseloon. Kirjeopistossa kävi toisin.

Jo niin sanotun välirauhan aikana vuosina 1940–1941 Kirjeopistoon ilmoittautui paljon uusia opiskelijoita. Erityisesti siirtoväki tahtoi jatkaa keskeytynyttä koulunkäyntiä tai opiskeluja kirjeitse.

Varsinainen hyppäys opiskelijamäärissä alkoi jatkosodan asemasotavaiheen myötä vuoden 1941 lopussa. Kun rauhan aikana Kirjeopistossa oli ollut noin 10 000 opiskelijaa, tuli sinne vuonna 1942 yksistään 15 000 uutta ja seuraavana vuonna peräti 20 000 uutta opiskelijaa.

Vuoden 1944 alkupuolella oppilaita oli jo yli 40 000, mikä teki Kansanvalistusseuran Kirjeopistosta Suomen ylivoimaisesti suurimman oppilaitoksen. Vasta 2000-luvulla Helsingin yliopisto kiri sen ohi.

Lähde: Ojanen, Eero (2014).

Ajatusta oli viritelty ensimmäisen kerran jo parikymmentä vuotta aiemmin, mutta asiakirjojen valossa näyttää siltä, että nyt ratkaisu tehtiin melko kivuttomasti. Aika oli kaikkien osapuolten kannalta kypsä.

Seura luopui Opistosta vuonna 2015, kun Oriveden Opisto yhdistyi Ahlmanin Säätiöön. Yhdistymisen myötä ammatillinen koulutus, lukiokoulutus ja vapaa sivistystyö tuotiin Suomessa ensimmäistä kertaa saman katon alle.

Lähde: Ojanen, Eero (2014).

Kansanvalistusseura ryhtyi 1964 julkaisemaan englanninkielistä lehteä Adult Education in Finland, myöhemmin Life and Education in Finland (LEIF). Lehti esitteli suomalaista aikuiskasvatusta ja kulttuuria kansainväliselle yleisölle. Vuonna 1996 konsepti uudistui ja lehden nimeksi tuli Lifelong Learning in Europe (LLinE), joka muuttui verkkolehdeksi 2012. Sen tehtävänä oli silloittaa aikuiskasvatusalan tutkimusta ja käytäntöä. Vuonna 2015 LLinE muuttui Elm Magazineksi.

Kansainvälistyminen oli vilkasta 1960-luvulta lähtien. Kansanvalistusseura oli entuudestaan tunnettu kielikurssien tarjoaja, joten se sai tehtäväkseen suomalaisten virkamiesten ja Euroopan unionin virkamiehiksi pyrkivien kielitaidon valmennuskoulutuksen Suomen liittyessä Euroopan unioniin vuonna 1995.

Seura oli 1970-luvun puolivälissä myös ryhtynyt järjestämään valtion tuella ulkosuomalaisten eli Suomen ulkopuolella asuvien suomalaislasten peruskoulutuksen. Ulkosuomalaisten kotiperuskoulu aloitti ensin osana Kirjeopistoa, mutta eriytyi nopeasti omaksi yksikökseen. Kotiperuskoulu ryhtyi tarjoamaan verkkokursseja 1990-luvun loppuvuosina, ja kehittyi verkko-opetuksen edelläkävijäksi Suomessa. 2010-luvulla opetus siirtyi entistä enemmän verkkoon, ja vuonna 2011 koulu muutti nimensä Etäkoulu Kulkuriksi.

Uusi askel kansainväliseen vaikuttamistyöhön otettiin vuonna 2012, kun Euroopan aikuiskasvatusliiton European Association for Education of Adults, EAEA tiedotusyksikkö siirtyi Kansanvalistusseuran alaisuuteen.

Lähde: Ojanen, Eero (2014).

Kansanvalistusseura on ollut mukana julkaisutoiminnan hankkeissa koko olemassaolonsa ajan.

Vuonna 1980 seura perusti yhdessä Aikuiskasvatuksen tutkimusseuran kanssa tieteellisen Aikuiskasvatus-lehden, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1981.

Kansalais- ja työväenopistojen liiton kanssa yhteisjulkaisuna syntynyt Aikuiskoulutuksen maailma -lehti suunnattiin aikuiskasvatuksen ammattilaisille. Julkaisua jatkoi Sivistys-verkkolehti, jonka korvasi vuonna 2014 Souli.

Lähde: Ojanen, Eero (2014).

Kansanvalistusseura juhli 140-vuotissyntymäpäiväänsä monenlaisten muutosten keskellä ja taloudellisesti epävarmoissa oloissa. Se ei seuran historiassa ole ollut uutta – päinvastoin – historiasta on vaikea löytää vuotta, jolloin ei olisi keskusteltu epävarmasta tulevaisuudesta ja taloudellisesti vaikeista ajoista. Kansanvalistusseuran perustehtävää epävarmuudet tai vaikeudet eivät ole muuttaneet.

Vapaalle sivistystyölle on yli sadan vuoden ajan ollut tyypillistä jatkuva muuttuminen yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Työelämän muutokset aiheuttavat tarpeita uudenkouluttautumiseen. Tulevaisuudessa myös vapaa-aika lisääntyy ja ihmiset elävät entistä pidempään terveinä eläkkeelle jäätyään, joten vapaan sivistystyön palveluiden kulutus kasvaa. Maahanmuuton myötä kieleen, kulttuuriin ja työelämän osaamisvaatimusten täyttämiseen liittyvälle koulutukselle on kysyntää.

Vapaan sivistystyön etuna on, että sen avulla voidaan madaltaa sosiaaliryhmien eroavaisuuksia ja tasoittaa nuorten koulutuseroja. Parhaimmillaan vapaassa sivistystyössä voidaan luoda matalan kynnyksen osallistumismahdollisuuksia vähemmän koulutetuille.

Lue lisää historiastamme: Ojanen, Eero (2014).

Etelä-Helsingin kansalaisopisto ja Kansanvalistusseura sopivat toimintojen ja hallinnon yhdistämisestä 1. elokuuta 2019 alkaen.

Lähtökohtana oli yhteisen toimintaympäristön vahvistaminen vapaan sivistystyön ja jatkuvan oppimisen kentällä. Yhdistymisellä haluttiin lisätä organisaatioiden pedagogista asiantuntemusta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta etenkin urbaanissa kaupunkiympäristössä ja parantaa opistopalvelujen saatavuutta sekä kansainvälisen toiminnan kehittämistä.

Hankkeen sytykkeenä oli Suomen viranomaisten toive turvata lasten perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen myös poikkeuksellisissa olosuhteissa. Tavoitteena oli tuoda lasten ja nuorten arkeen rutiinia ja virikkeitä sekä mahdollisuuksia oppimisen ja oivaltamisen iloon. Lisäksi tavoitteena on ollut tukea sekä edistää kriisin keskellä elävien lasten ja nuorten kotoutumista Suomeen.

Etäopetus toteutettiin kokonaan WhatsApp-viestien avulla. Koska mobiilietäopetukseen perustuvaa opetusmateriaalia ei ollut valmiina, vastasi hankkeen työryhmä sen luomisesta noudattaen Suomen varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen opetussuunnitelmia. Tämän pohjalta syntyi mobiilietäopetuksen toimintamalli.

Soppea kehitettiin Sitran Sivistys+ -ohjelman rahoituksella. Tiedekeskuksen sisältösuunnittelun tukena olivat Kvs-säätiön Sivistystilatyöpajat 2021-2022. Työpajojen tavoitteena oli tuottaa tietoa, näkemyksiä ja kysymyksiä Suomen sivistyksellisen tulevaisuuden rakentamiseksi.

Sopen kehitys jatkuu opetus- ja kulttuuriministeriön ja Kvs-säätiön rahoituksella. Kvs-säätiön juhlavuonna 2024 Sopen pop-up -versio on Suomen kiertueella eri paikkakunnilla.

Soppi on Suomen tiedekeskukset ry:n jäsen.