Ohjuksia ja kyynelkaasua tulvivan uutiskuvaston takaa paljastuu vierailijalle oikea Palestiina, jossa on älypuhelimia, pätkätyöläisyyttä, urheilua, populaarikulttuuria ja turismia, kirjoittaa medialukutaitohankkeen vapaaehtoinen Mikko Toiviainen.
Vietimme medialukutaitokoulutuksen lounastaukoa Palestiinan luonnontieteellisen museon pihalla. Istuimme palestiinalaisen kollegani Mhamadin kanssa penkillä vastakkain ja mutustimme vaitonaisina ranskalaisia, kunnes Mhamad rikkoi hiljaisuuden.
”Mitä ajattelit palestiinalaisista, ennen kuin tulit tänne?” hän kysyi.
Pureskelin suuni tyhjäksi saadakseni miettimisaikaa. Kerroin tunteneeni ennalta vain muutamia Euroopassa asuvia palestiinalaisia, joten otoksestani oli paha yleistää. Nämä tuttavani loivat kuvaa huumorintajuisesta, elämänmyönteisestä ja perinteestään ylpeästä kansasta.[laatikko]
Sen sijaan odotuksistani Palestiinassa vallitsevia elinolosuhteita kohtaan en kehdannut kertoa. En kertonut, miten mieltäni olivat kansoittaneet kuvat ikkunattomista aaltopeltihökkeleistä, jatkuvista sähkökatkoista, haisevista viemäreistä, lannistavasta köyhyydestä, ohjus- tai kyynelkaasuiskujen alituisesta uhasta ja keffiyeh-huiviin verhotusta raivosta.
En kertonut, kuinka suunnitellessani koulutusta murehdin, miten kykenisimme toteuttamaan käytännön kuvausharjoituksia. Mietin, olisiko paikallisilla osallistujilla ylipäätään mitään videokuvaamiseen kelpaavia laitteita, ja ehdotin suomalaisille kollegoilleni, että ottaisimme mukaamme kaikki saatavilla olevat, käytöstä poistetut viime vuosikymmenen iPhonet. Niillä pääsisi sentään alkuun!
MHAMADIA ALKOI NAURATTAA. Todelliset ajatukseni ilmeisesti tunkivat julkilausutun vastaukseni raoista kuin muurin halkeamista siristävä valo.
Toden totta: jokainen palestiinalaisten kollegoiden seurassa viettämäni minuutti todisti mielikuviani vastaan.
Jos käänsi katseensa pois niistä tavoista, joilla miehitys kavensi heidän toimintamahdollisuuksiaan toimittajina ja kansalaisina, me olimme yhtä ja samaa keskiluokkaa.
Oli korkeakoulututkintoja, yritteliäisyyttä ja selviytymistä vaikeassa työllisyystilanteessa. Oli uratavoitteiden ja lastenhoidon yhteensovittamisen haasteita. Oli Facebook-päivityksiä, matkaunelmia, kiiltonahkakenkiä, saksalaisia ja korealaisia autoja sekä uusimpia älypuhelimia. Ja voi veljet, miten niitä puhelimia osattiin käyttää!
HERÄTTÄVIN HAVAINTO ENSIMMÄISELTÄ VIERAILULTANI Länsirannalla lienee juuri se, että Palestiina on muutakin kuin konfliktialue.
En tarkoita väheksyä Israelin asettamia rajoitteita palestiinalaisten liikkumiselle, veden saannille ja elinkeinoille tai urkintaa, joka ajaa vierailijankin vainoharhan partaalle. Silti väitän, että elämä Palestiinassa on kaiken keskellä myös yhtä arkista kuin Vantaalla.
Mutta tästä me emme juuri kuule.
Kotimainen media-annoksemme keskittyy konfliktiin ja palestiinalaisiin sen häviävänä osapuolena. Ei kulttuurina, kansana, saati yksilöinä tarinoineen, tunteineen ja henkilökohtaisine mielipiteineen. Hakusanalla ”Palestiina” myös melkein minkä tahansa keskeisen eurooppalaisen tiedotusvälineen nettisivuilta eteen tulvii otsikoita, joissa Israel on aktiivinen toimija: se määrittelee, asettaa, hallinnoi, suunnittelee – palestiinalaiset vastustavat.
Muun muassa BBC:n ja Deutsche Wellen jutut esimerkiksi Palestiinan musiikkiperinteestä, rave-kulttuurista tai nuorista yrittäjistä ovat askelia kohti rauhanomaisen toimijuuden näkökulmaa Palestiinaa koskevassa uutisoinnissa. Mutta matka on vielä pitkä. Ja sen taittamiseen tarvitaan niin suomalaisia toimittajia kuin palestiinalaisia itseäänkin.
Tämä näkökulman vinksautus ei tee tarpeettomaksi miehityksen ongelmien esiin tuomista. Silti se olisi tärkeä näyttääksemme uhrien sijaan kuvan yhteiskunnasta, jossa on sisua, osaamista, jatkuvuutta, teknologiaa, kaupankäyntiä, kuvataidetta, urheilua, elokuvaa, populaarikulttuuria, turismia ja keskustelua.
Vähän niinkuin Israelissa, vähän niinkuin meillä.
Mikko Toiviainen
- on 40-vuotias videotuottaja ja mediakouluttaja.
- opettaa Palestiinassa medialukutaitoa.
- Mitä mielessä? ”Betlehemissä yritykset rajoittaa kofeiinin käyttöään kannattaa unohtaa. Pikku kupposia jumalaisen hyvää arabialaista kahvia tai minttuteetä tunkee sisään milloin autojen ikkunoista, milloin sekatavarakauppojen ovista, eikä kieltäytyminen ole vaihtoehto. Nukkua voi sitten taas kotopuolessa.”